Mukana synnyttämässä

Kuten olen jo aikasemmin kertonut olen yksi viidesta. Yksi niistä joka kohtaa tahatonta lapsettomuutta. Toiveissa oma vauva ollut pitkään, ja epätietoisuus raastaa. Miten päädyin tukihenkilöksi synnytykseen? Millainen kokemus se mulle oli? Mitä todella päässäni pyörii? Kerron sen nyt teille raa-an rehellisesti.

Ystäväni tukihenkilö oli äkkiseltään perunut tulonsa. Minun mielestä hepposin perustein vaikken oikean tilanteen todellisuudesta voinut olla varma. Synnytykseen oli kaksi viikkoa aikaa, ystäväni varovaisesti minulle kertoi ensin tukihenkilön puutteesta ja meni useampia päiviä ennen kuin minua tohdittiin kysyä mukaan. Ystävä tietää tarkkaan, minun lapsitoiveeni.

Asia innostutti, pelotti. Tarjosin myös että voisin mennä vahtimaan hänen nuorempia muksuja, että lapsen isä pääsisi synnytykseen. Oli kuitenkin toive, että minä tulisin. Tilanteesta syntyi runo. Jännitti. Ystäväni pelkäsi että saisin traumoja tai jos kertoisin olevani lapseton niin kieltäisi kätilöt minun mukaan tulon. Minä en pelännyt traumoja, en eritteitä, en ystävän kokemaa kipua. Liikutus meinas viiä jalat alta.

Synnytys oli tarkoitus käynnistää perjantai aamuna kätilöopistolla. Ruuhkista johtuen pääsi tuleva äiti vasta jonkusen tunnin odottelun jälkeen lääkärin vastaanotolle ja sain ballonkin kyytiinsä kohdunkaulaa kypsyttelemään. Käytiin tepastelemassa kauniissa ilmassa lähimaastossa ja otettiinkin liuta viime hetken masukuvia.

Pian ballonki olikin hommansa tehny, vaikkei mainittavia supistuksia ollutkaan aiheuttanut eikä kohdunkaulaa lyhentänyt. Jatkoivat cytotek tableteilla ja meijän odottelu jatkui, aina 4 tuntia kerrallaan kunnes oli uuden pillerin aika. Osuttiin kauppareissulla päivän pahimpaan raekuuroon jota paettiinkin suuren lehmuksen alle.

Illalla ystävä sai akupunkioneulat kinttuihinsa supistuksia pitkittämään. Kymmeneltä tulikin vielä viimeinen cytotek ja minun onnekseni, ei osasto ollut ruuhkainen ja sainkin jäädä viereiseen petiin tutimaan. Ensimmäinen yöni sairaalassa ikinä. Ja eihän siin uni tullut ku torkku kerrallaan, tulevan äidin kipuja kuunnellen. Viiden aikaan aamulla siirryttiin synnytyssaliin.

Kivulias äiti sai kaverikseen ilokaasun ja aikansa sen kanssa sinnittelikin. Minä koitin olla läsnä ja poissa tieltä. Väsy paino ystävääni armottomasti ja saikin hän epiduraalin jälkeen hitusen torkuttua. Epiduraalin hälvettyä, puhkastiin kalvot ja hetki oksitosiinitippaa saatuaan alkoi tapahtua. Kielsi käsilö vessakäynnin, ettei lapsi synny pönttöön. Itkunsekainen valitus kaasumaskin alta saatteli maailmaan pienen terveen tytön. Silmät sumeni kyynelistä ja jalat meni veteläksi, kovin liikuttava oli minulle tämä pienen ihmeen synty. Minä olin pakahtua ylpeydestä, kun juuri minä sain kunnian katkaista napanuoran.

Äitin rinnalle vierihoitoa samaan ja tissin sijainti tarkistamaan. Tunnin köllöttelyn jälkeen olikin pesun aika, johon minä sain kunnian osallistua. Minä olin pitelemässä pienen päätä kun mitattiin, minulle luotettiin ensi kylvetyskin, sylittelinkin ennen kalalointia aikani ja kapalossa ooteltiin äiskää suihkusta. Pienen kannoin varmoin askelin osastolle lepäilemään äitinsä kanssa. Oli minun aikani lähteä.

Olipa huikea kokemus. Ja se vaikutti minuun syvästi. Oli suuri kunnia olla se luotettu joka mukaan haluttiin. Tämän kokeman jälkeen minulla on ollut todella paha olla itteni kanssa, josta alan olemaan jo selvillä vesillä. Kasvatti tämän tuoma tunnemyllerrys minua taas astetta vahvemmaksi. Ja olen kiitollinen kokemastani. Voihan olla että tämä on ainoa synnytys jonka koskaan koen.

Minä olin sairaalassa ystävääni ja hänen vauvaansa varten, en mieltänipahoittamassa, mutta…

Palasin myllerryksissäni muutaman kerran ajatuksissani odotteluaikaan sairaalassa. Äiti tuskasena moneen kertaan hoki, ettei jaksa odottaa, ettei tykkää odottaa, että on väsynyt odottamaan. Voi olla, että minä joudun odottomaan lopun elämäni.

Yleisesti lapsettomuudesta keskustellessa. Tämä tuleva viiden lapsen äiti sanoin, ettei kaikkien ole tarkoitus saada lapsia. Itsekkin ymmärrän luonnon valinnan ja painin asian kanssa paljon. Miettii sitä kuitenkin mikä itessäni on niin vialla, ettei se tarkotus osu minun kohdalle.

Ystäväni myös oli sosiaalisen median ryhmässä kesäkuun vauvat 2017. Leikkisästi häntä suututti kun ryhmästä jo 7 oli synnyttänyt ennen häntä, vaikersi hän supistusanturi masullaan: MISSÄ HÄNEN VAUVA? ja minun mielessäni kaikuu viel tänäänkin: Missä minun vauva 🙁

 

Minulle suotiin kunnia olla tämän pienen prinsessan kummi. Meinaa sydän pakahtua onnesta ja uskon että tuosta tytöstä tulee minulle vielä äärettömän tärkeä.

Ja mitä teki Kaisa tämän koetun  ja 37 valvotun (ja huonosti ravitun) tunnin perään. Meni lauantai iltana crossfitin alkeiskurssille, 2h painonnoston tekniikkaa ja hikijumppa päälle. Kaheli sitä on. Vähemmälläkin saa kuuppansa sekasin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *