Mitä nyt vielä?

Äitini manas: ei kahta ilman kolmatta. Mitä sitten seuraavaksi? Meinannu tää alkuviikko potkia. On yksi lähipiirin kuolemantapaus. Ja eilen rytisi. Lääkäri määräsi lääkkeeksi liikuntaa. Henkinen kantti ei kestä.

Maanantaina appiukko nukkui pois keskuudestamme pitkän sairastamisen päätteeksi. Minun on vaikea suhtautua mieheeni, jonka tapa reagoida tilanteeseen on hyvin näkymätöntä. En halua toista painostaa puhumaan, jos toisella se ei tule luonnostaan. Anopin kanssa olen soitellut ja tarjonnut apuani tarpeen vaatiessa, en ajatellut enempää tuputtaa. Olen tehnyt voitavani.

Tiistaina sitten kaupasta kotiin lähtiessäni meni sit auto ruttuun. Ei ollu kyse mistään pikku lommosta, vaan todennäkösesti menee lunastukseen. Kehä 1:llä minä pysähyin jonon perään, minun perässä tulija ei. Toinen sit täräytti reilussa 60km/h minun persiiseen. Kyllä kuupassa tuntuu kolisseen. Kumma kun ei air-packit lauennu.

rutussa

Adrenaliini virtas vissiin hyvän aikaan, ku moneen tuntiin ei kolotellut missään. Sit alko vähän takaraivossa kihelmöimään, niinku oin joku tukistanu. Sama kihelmöinti löyty lähitunteina myös ohimolta. Yöllä piti napata buranaa että kärsi pään kääntää tyynyyn. Lekurissahan sitä oli käytävä varmuuden vuoksi, kun selkää juili melkosen ilkeästi. Lopputulema, selästä löytyi lukkiutunut nikama, siihen lääkkeeksi aika ja liikunta, tarvittaessa särkylääkettä.

Kävin vaurioajoneuvojen varikolla tyhjentämässä autostani omaisuuteni pois. Kyllä jäi siit paikasta todella haikea mieli. Se kaikkien romujen näkeminen sai miettimään kaikkia niitä kohtaloita mistä nuo romuttuneet autot jäivät jäljelle. Ei välttämättä kuolemaa, mutta murhetta monenlaista tuottaneet. Ja olihan se varmasti vika kerta kun oman autoni näin, lopullista sekin.

Tää kolari kipuineen teki minusta uhrin. Se pääsi mun päässä sellaiselle pallille että olo on kovin alakuloinen ja reppana. Vihaan olla reppana, vihaan todella. Minä kun olen reipas, ja nauravainen ja tekeväinen. Nyt jotenkin alistunut. Tilannetta ei yhtään helpottanu aamulla käyty turha riita miehen kanssa. Olemme toisinaan äänekkäästi eri mieltä.

Ja mitä tekee Kaisa, laastarina kelpaa mikä vain höttö ja suklainen, tänään groissantin ja suklaavanukkaan muodossa. Vaikka osan lohdusta hain kirpparilta: uudesta mekosta ja takista. Mut ne olivat onneksi kovin halpoja.

Olenkohan aina käyttänyt ruokaa laastarina? Mitkä kaikki tunteet on pitänyt laastaroida? Miten mun täytyisi nämä tunteet käsitellä, ettei se tarvisi ruokaa? Onko mun lihavuus avain mun täyspäisyyteen? Paljon olisi päänsisäisiä selvityksiä tehtävä.

Tahtoisin vain käpertyä kullan kainaloon, harmi vain hän on iltavuorossa tän viikon ja tulee myöhään kotiin. Toisaalta en kuitenkaan halua korostaa heikkouttani. Mä en kestä heikkoutta itsessäni ja enkä oikein hyväksy sitä miehessänikään. Koita nyt tässä sitten taituroida, kahen reppanan ja heidän tunteiden kanssa. Reppanaa Kaisaa ei pitäisi jättää yksin!

Kohti parempaa huomista- Kaisa

 

ps. Onkohan mun suussa elämäni ensimmäinen afta? Sattuu.

pps. Tarvisin ison ja lämpimän, säälittömän halin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *