Kun asia jää roikkumaan

Kun asian jää roikkumaan, se voi roikkua pitkäänkin. Se hiipii mielestä pois ja joutuu lähes kadoksiin. Asiasta voi tulla hirmusen vaikea asia lähestyä, on menty rajan yli jo niin pitkälle ettei enää kehtaa. Asia on helpompi lakaista maton alle ja unohtaa. Näin meinas käydä blogille, näin kävi minun painonnousulle.

Aina taaperon kokoisesta lähtien minä olen ollut ylipainoinen. Jossakin kohtaa nuoruutta lähempänä normaalipainoa kuin taas välillä kauempana. Olen kuitenkin ollut hyvin pitkään itseeni tyytyväinen, paino ollut lukuja joista se 100 kilon rajapyykki kaikista pahin.

minä ja isi 1

Monta unohdettua kiloa ahdettuna liian pienessä uimapuvussa. Kyllähän se varmasti ahistaa ja ajaa pois asian parista, jos kaupasta ei uutta löydy, joka ees voi mahtua päälle. Kyllähän sen tahtoo unohtaa.

Olen painanut pahimmillani 135,6kiloa. Tämä luku on jäänyt muistiin, minun aikaisemmasta vastaavanlaisesta elämäntapamuutoksen aloituksesta. Silloin ei muutos ottanut tuulta purjeisiin muutamaa viikkoa enempää, mutta jokin mennyt oikein. Koska lukemat huitelee tänä päivänä siellä alle 120kg lukemissa.

Minulle painoni kertominen ei ole miltään kanttia arka aihe. Sen kauhistelu tai pudotettujen kilojen ihasteleminen ei ole minulle kuitenkaan tarpeen. Siksi en korosta painoni kertomista, tai pudonneiden kilojen määrää. Kysyttäessä saatan vastata ja riippuen ihmisestä, että vastaanko vain ”Pudonnut on.”

läski 1
Kun näet minussa muutoksen, hymyile tavatessa kannustaaksesi.

Miksi suuria kilomääriä pudottaneet nostetaan sankarin pallille ja ripustetaan viitta selkään, huudetaan hurraata roimalle pudotukselle? Tokihan se on hyvä juttu, että painoa putoaa, mutta itse en lähtisi ihannoimaan suuria ja nopeasti pudotettuja kiloja. Se on ikään kuin meriitti, se kilomäärä, mitä esittelemällä pääsee ihailun aiheeksi. Pelkääkö laihduttajan että, Ilman tätä kilojen vouhkaamista, he ovat merkityksettömiä tai tavallisia?

Suhtautuisin onnistuneisiin ja pysyviin muutoksiin kannustavasti, ilman kiihkoilua ja kiloja. Taputtaisin olkapäälle: ”Hienoa, oot löytänyt tavan miten sun on hyvä elää.”

Milloin ne hurrataan niille jotka ovat elämästään selvinneet, ilman isompia meriittejä, ilman kovia kohtaloita? Kaikki olemme oman elämämme sankareita, kiloineen tai ilman.

Terkuin Kaisa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *